Kun nyt tämä foorumi on joskus tullut räpellettyä esiin, käytän sitä hyväkseni kertoakseni viimeisimmästä tripistä, jonka pariskunta Leinonen/Ylitalo kävi tekemässä.

Toisin kuin Australian-matkalla, passi ei hukkunut yhtä kertaa. Vaan kolme! Ja tällä kertaa siitä oli vastuussa tuo toinen osapuoli, joka onnistui kyllä löytämään lopulta passinsa ennen pitkää. Viimeisellä kerralla haki sen sitten lentokoneesta, kun muut olivat lähteneet.

Olin Amsterdamissa maaliskuun lopulla työkeikalla haastattelemassa Slashia. Kävelin kaatosateessa +7 asteen lämpötilassa ja nautiskelin keväästä, kun Suomessa värjöteltiin 15 asteen pakkasessa. Kummallista kyllä, kevät ei ollut edennyt juuri mihinkään suuntaan Hollannissa, kun palasin takaisin. Helsingin maanantain lämpötila tuntui jopa hetkelliseltä helteeltä Amsterdamiin verrattuna.

Australian-matkaamme seuranneina tiedätte, että reissuillamme yleensä sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa ei tosin tapahtunut mitään sen kummempaa, mitä nyt hotellinrähjä oli vinossa, joten nukuimme alamäessä huoneessa, johon hädin tuskin mahtui. Koko talossa oli yksi ainoa suihku ja sekin neljän kerroksen päässä. Vessassa ei edes hanaa.

Vaihdoimme kalliilla rahalla toiseen Damstraatille Red Light Districtin kupeeseen. Suomalaisen rouvan omistama. Suosittelisin, jos muistaisin jotakin muuta nimestä kuin kaksi ensimmäistä kirjainta GE.

Matkamme määränpää oli Utrechtin levymessut, jonne mies oli saanut minut houkuteltua. Opinhan sen, että vinyyliharrastajat ovat hardcore-miehiä, jotka ovat tikkana pystyssä jo aamuseitsemältä ja vartin päästä siitä rautatieasemalla matkalaukku levyjä varten perässään. Yrittäessään vakuuttaa minua asian tärkeydestä mies kertoi kaveristaan, joka oli löytänyt netistä kuvia myyjästä, jolla on kuulemma parhaimmat levyt tuolla. Mies oli painanut myyjän kasvot mieleen, jotta osaisi sitten löytää oikean ihmisen.

Saavuimme Utrechtiin, josta ihmisvanaa seuraten oli viiden minuutin matka messualueelle.

- Anteeksi, mutta luuletko tosissasi, että nämä kaikki mummot ovat hamstraamassa samoja levyjä kuin sinä? yritän huutaa miehelle, joka juoksee edelläni messuhalliin ja hoputtaa tulemaan nopeampaan.

- No, totta kai! Kyllä noille kelpaa mun Bonfire-levy siinä missä muillekin, hän tuhahtaa hermostuneena. Lisäkiritystä mies saa metsien keskellä kasvaneen heviautistin näköisestä karvaturrista, joka juoksee sisään kumisaappaissaaan.

- Kato nyt, mitä mä sanoin! hän huomauttaa. Pääsemme jonoon.

- Anteeksi, mutta miksi tämä ei vedä? kysyn hengästyneenä.

- No, kun eivät nämä vielä ole alkaneet, mies selittää.

Argggggghhhh.

Paljastuu, etteivät mummot ole hamuamassa miehen kanssa samoja Strypereitä, Stone Furyja eikä Bonfireja. He ovat menossa antiikki- ja lelumessuille, jotka järjestetään samoissa tiloissa! Lienee turha sanoa, että olin levymessujen harvoja naisia. Ja oikeastaan ainoa nainen, joka penkoi aor- ja metalliosastoja.

Oli kivaa aikansa, mutta kolmen tunnin päästä jalat tahtoivat ulos. Mies oli siinä vaiheessa vasta hyvässä vauhdissa. Kuuden tunnin jälkeen mies, minä ja mitä jaloistani oli enää jäljellä olimme vihdoinkin ulkona.

Pieni sekaannus juna-aikatauluissa ja päädyimme takaisintulomatkalla lentokentälle. Mutta reitti sieltä oli helppo takaisin, vaikkakin taisimme kämmiä seuraavan yhteyden keskustaan huolimattomuuttamme. Tai no mitäs huolimattomuutta siinä on, että minä jumahdan lentokentän vaatekauppaan ja teen hyvän löydön, mies taas baariin Heinekinsa kanssa, kun pitäisi olla matkalla junaan.

Miehen saalis: http://mediaserver-2.vuodatus.net/g/9/97681/1271335255_img-d41d8cd98f00b204e9800998ecf8427e.jpg

Frankfurtin lentokentällä meinasi mennä usko. Tärisin horkassa, haisin paskalle, näytin viemäristä ongitulta ja koko kroppa tuntui viisitoista kiloa raskaammalta kuin ennen 36 tunnin paluumatkan alkua. En pysty kuvailemaan sitä tunnetta, kun saa pulahtaa oman kodin kylpyammeeseen, pestä hiukset, saippuoida itsensä puhtaaksi ja sukeltaa omaan sänkyyn. Heräsin äsken 12 tunnin päiväunilta. Nyt jos vielä muutaman tunnin jaksaisi sinnitellä unten erämailla niin saisi rytmin kuntoon kerrallla. Saatiin muuten kaikki matkatavaramme takaisin, mitä voisi pitää viime aikojen tilanteisiin nähden pienen hurraahuudon paikkana. Erityisesti siksi, että rinkassa oli kotiavain. Myös Byron Baysta ostettu body boardini vaappui Suomeen ehjänä. Meinasin jättää sen jo aikoinaan Brisbanen lentokentälle matkalla Cairnsiin, mutta virkailija lupasi ottaa sen oversized baggagena ruumaan. Ja nyt se on kotona, 45 astetta kylmemmässä lämpötilassa. Tässä paluumatkamme mieleenpainuvimmat kohdat. - Kiinalainen shuttle bus -kuski, joka vei meidät ja muista hotelleista poimitut lentokentälle. Uskokaa tai älkää, mutta sillä oli niin paha roiston ääni, että sellaisella möreällä kähinällä pitäisi mieluummin lahdata ihmisiä mafiapomona tai tehdä elokuvien trailerikuuluttajan hommia. Hän ähki ja puhkui radiopuhelimeen kiinan aksentilla "KOPI NAU MISTA" -tyylisiä käskyjä. Mies nauhoitti käsittämätöntä keskustelua puhelimelleen ja aikoo tehdä siitä itselleen soittoäänen. - Up - Kohti korkeuksia ja Funny People. Upissa itkin ilmastoinnin kuivattamat silmät entistä kuivemmiksi. Adam Sandlerin ja Seth Roganin vakava Funny People jää mieleen yhtenä vuoden parhaimmista elokuvista. - Hong Kongissa menen pieneen vessaan ja suljen oven, jonka takana on koulupukuinen tyttö odottamassa vuoroaan. Hänellä on hengitysmaski päällä ja säikähdän jumalattomasti. Päässä pyörii Ringu-leffojen kaltaiset tuotokset ja näen jo silmissäni tytön pitelevän tikaria selkänsä takana. - Suomalainen pariskunta, jonka jutut pitivät kasassa neljän tunnin odottelun aikana Frankfurtissa siinä vaiheessa, kun on jo ihan loppu. - Etsimme Frankfurtissa nettiä ja ruokapaikkaa ja näemme kivalta tuntuvan liukuoven, joka lupaa johdattaa muille porteille. Ah, katsos kuinka kivaa. Aikailemme hetken, mennäkö vai ei. Ovi avautuu ja päästää sisään tyhjään matkatavaranhakuhalliin - eikä tietenkään päästä takaisin. Joudumme uudestaan jonottamaan ja kulkemaan Detroitin takia tiukentuneen turvatarkastuksen kautta. Erityisen ilkeää tekee ottaa lenkkarit pois jalasta ja iskeä ne virkailijan eteen. Ne ovat kuitenkin olleet jalassa kolme viikkoa 30 asteen kuumuudessa, lilluneet koskessa, täynnä hiekkaa ja haisevat pahemmalle kuin raaka kananmunakeko. - Suomalainen taksikuski, joka puhuu sata sanaa sekunnissa ja ehtii saman sekunnin aikana vaihtaa aihetta kolme kertaa. - Suomalainen talvimaisema. Kiitoksia, kun jaksoit olla mukana reissussamme! Mene itsekin ja näe maailma. Australia ylitti jokaisen odotukseni ja voin vakuuttaa, että niitä odotuksia ehti kerääntyä vuosien varrella aika iso pino.

Jossakin Sumatran yllä. Ei ole maantiedon kirjaa tarkistamaan, millä leveys- ja pituuspiirillä oikeasti operoidaan. Kuulokkeissa Black Sabbathin Paranoid-levy. Vieressä Coors Lightia juova mies. Ympärillä hyvin paljon samassa Cathay Pacificin koneessa istuvia hongkongilaisia.

 

Australia on koettu. Tai paskat, ei sitä niin voi typistää. Kyseessä oli elämäni paras matka ilman mitään epäröintiä. Eivät ne kaikki päivät tuntuneet siltä. Varsinkaan Pacific Highwayn pilkkopimeydessä rekkojen saartamana umpiväsyneinä. Tai silloin, kun jouluaatonaatto ja tietää, että Suomessa läheiset valmistautuvat jouluun  postikorttimaisemissa. No, enpä ole kokenut tämänkaltaista samanlaista jännitystä ja adrenaalivirtaa jouluaattona viimeksi kuin silloin, kun piti jännätä tuleeko joulupukista tähtisadebarbie, hääbarbie vai timanttibarbie. Kyseessä siis kuuluisa koskenlaskupäivä.

 

Eilen hyvästeltiin Sydney. Käytiin vetämässä oopperatalolla . on muuten kaunein ja vaikuttavin modernin taiteen master piece mitä elämässäni nähnyt - kalliit oluet, nauramassa kummallisimmalle katutaiteilijalle, joka veti samat lätinät ja jonglööraukset illalla Darling Harbourissa ja syömässä kasinolla. Eli voin syödä kipakat kommenttini kasinoiden buffeteista. Taas piti mennä ja ahtaa tavaraa sisään. Ja juosta perään vessassa, kun eihän mun vatsa mitään kestä.

 

Ai niin, meinasi unohtua. Powerhouse Museumissa oli tarjolla 10 dollarin maksua vastaan mieleenpainuvin näyttely, joka meikäläisen eteen on tullut. Erittäin taidolla ja sitkeydellä tehty 80's is Back. Näyttelyyn johdatti neonvaloputki, jonka seiniin heijastettiin musavideoita. Perinteisten, jopa nykyaikana liiankin tutuilta tuntuvien kasarivaatteiden sijaan pääpaino oli populaarikulttuurissa: musiikissa, elokuvissa, tv-sarjoissa, peleissä, jopa aids-valistuksessa ja gay-ihmisten mardi gras -juhlinnassa.

 

Australia oli sitten se etappi, jota pitkin suunnittelin elämäni. 11-vuotiaana päätin alkaa toimittajaksi ja samoihin aikoihin päästä joskus Australiaan. Molempia haaveita kohti olen kulkenut koko elämäni ja nyt pitää reivata päänsisäinen koneisto uusiksi päättääkseni, mitä nyt. Jonkinlaisessa tapissa siis ollaan. Nuoreksi tässä on enää aika vaikea ryhtyä ja jos totta puhutaan, Byron Bayn Cheeky Monkeys -kaltainen biletys ei ole koskaan ollut ykkösprioriteettina elämässäni. Eikä edes viidentenä. Kai olen loppujen lopuksi aika tylsä tyyppi, vaikka aika ajoin omia ajatuksia veivatessa hukkaa itsensäkin. Ennen vedettiin pää sekaisin kotiviinillä ja lonkerolla, aikuistuttua siiderillä ja viime vuosina on pitänyt alkaa harrastaa oluita. Eikö kuulostakin aika keski-ikäiseltä etsiä maailman parhainta olutta? Ja miehiseltä. Australiassa se oli VB ja Serbiassa Jelen Pivo.

 

Australialaiset jäivät valmistautumaan vuoden ja 15 kuukauden valmisteluista päätellen vuosikymmenen suurimpaan juhlaansa. Yritän olla ajattelematta sitä kaikkea, mitä missasin. Eipä ollut lentokentälläkään tungosta. Sääliviä katseita vain työntekijöiltä, kun kuulivat, mitä emme tulisi koskaan näkemään. Mutta eikö ole siistimpää vaihtaa vuotta 10 kertaa, jos aikaerot lasketaan mukaan? Sitä paitsi näin jo kaiken sen, mitä en olisi koskaan elämässäni uskonut näkeväni. Sateenkaaren vesiputouksessa, huikeat jokimaisemat, krokotiilin vaanimassa venettämme joessa, auringonlaskun Sydneyssa, kengurun könöttämässä luonnonpuisto-kyltin edessä, vuoret, sademetsät, taivaan täynnä ketun kokoisia villiintyneitä lepakoita, parimetriset aallot ja sateenkaarenväriset kalat leikkimässä suurella koralliriutalla.

Jos nyt jostakin syystä satut lähtemään Australiaan, tässä muutamia vinkkejä, jotka yleensä yrityksen ja erehdyn kautta opimme hyödyntämään.

 

Tässä ensin omani, myöhemmin miehen:

 

Valitse lentoyhtiöksesi Cathay Pacific. Lennot kestävät yli vuorokauden, joten mieluummin sitä nauttii 100 elokuvan ja albumin listasta omia suosikkejaan kuin tuijottaa edessä istuvan selkänojaa ja kuuntelee huutavien lasten mekastusta. Ruoka ensiluokkaista, jalkatilaa on, lentoemännätkin joskus hymyilevät. Sisäisiin lentoihin sitten Virgin Blue, jonka työntekijöillä oli leppoisan lupsakka asenne työntekoon ja koneet priimaa.

 

Ota navigaattori ja kartta mukaan road tripille, vaikkeihän tuossa ole kuin yksi iso moottoritie, jota seurata ylöspäin Sydneysta. Mutta silti. Siinä vaiheessa, kun kumpikin karjuu kurkku suorana risteyksissä ja yrittää tiirata, mitä opasteissa lukee, on parempi antaa navigaattorin kolkon naisäänen johdattaa perille. 

 

Woolworths! Kyseinen supermarket tarjosi 2 litran vesitonikat 69 sentillä. Muissa kaupoissa ja huoltoasemilla samaisten tonikoiden hinta ylittyi 3 dollarilla. Pelasti halpaeineksillään meidän aamut, päivät ja muutaman kerran illat. Flip-flopit tai ausseittain thongit irtosi 5 dollarilla, rantapyyhe kympillä.

 

Motellit ja hotellit. Hostellit olivat useimmiten yhtä kalliita kuin hotellit tai jopa kalliimpia. Motellit ja pubimajoitukset tulivat kaikista edullisemmaksi lompakolle. Keskimäärin me maksoimme öistä noin 30 euroa per lärvi. Paitsi Brucen ja Steven luona Noosassa, koska lepakkohuoneen sai ihan 17 eurolla. 

 

Aussipoika on lapsenkengissä internetin suhteen. Yksi australialainen naapurihuonelainen kertoi hallituksen satsaavan seuraavaksi 50 miljoonaa dollaria verkon kehittämiseen. Netti on kallista ja paikka paikoin rasittavan hidasta. Vain yhdessä yöpaikassa oli ilmainen netti, kun viime vuonna Kaliforniassa kämäisimmässäkin kylämajoituksessa sai nauttia netistä. Smart-assit kettuilivat meikäläiselle, mitä helvettiä varten tarvitsen netin lomallani. Eikö silloin pitäisi julistaa totaalinen Facebook-kielto. Halusin kirjoittaa tätä blogia nimenomaan itselleni muistoksi, en kenellekään muulle. Halusin laittaa kuvia Facebookiin kavereilleni, jotta joku edes tajuaisi, millaisissa maisemissa kuljemme. Saisi edes palasen tästä reissusta. Mutta asiaan siitä halvasta nettiyhteydestä: Sydneyssä pääkatu George Streetin kulmilla on aika monta Convenience Storea, joka tarjoaa halvinta ja kokemuksiemme perusteella nopeinta nettipalvelua. 1 dollarilla irtosi puoli tuntia.

 

Miehen vinkit:

 

 

- Mene maalle, urheile ja nauti maisemista. Australian luonto voittaa kaikki ihmisen saavutukset. 

 

- Vuokraa tai osta auto. Julkisilla kulkuneuvoila esimerkiksi luonnonsuojelualueille pääseminen on työlästä ja turhauttavaa touhua. Campervanit, eli matkailuautoiksi munnetut paketti -ja tila-autot,  ovat suosittuja.  Varsinkin Wicked Campersin ja Jucy Rentalsin tila-autoja näkee liikenteessä paljon. Vuokraamoketjuista ainakin Britzillä ja Hertzillä jättömaksu sisältyy yli kolmen päivän vuokrauksiin, jolloin autoa ei tarvitse palauttaa lähtöpaikkaan. Maassa on myös paljon drive in-viinakauppoja. 

 

- Jos uit meressä, varo meduusoja eli stingereitä. Ne ovat vittumaisen näköisiä, läpinäkyviä eläimiä, joiden pistoon saattaa kuolla. Pistolta voi suojautua märkäpuvulla tai vetämällä sukkahousut päähän. Tämä ei ole vitsi. Kannattaa tarkkailla surffaajia. 

 

- Muista ryhmittyä vasemmalle. 

 

- Kirjat ovat kalliita, mutta esim. Michael Robothamia kannattaa lukea. 

Laitan vain kuvina, lisaa tekstia ja muuta syvallista pohdintaa, kun pysahdytaan 36 tunnin paluumatkan valietapilla Hong Kongiin.