Kun nyt tämä foorumi on joskus tullut räpellettyä esiin, käytän sitä hyväkseni kertoakseni viimeisimmästä tripistä, jonka pariskunta Leinonen/Ylitalo kävi tekemässä.

Toisin kuin Australian-matkalla, passi ei hukkunut yhtä kertaa. Vaan kolme! Ja tällä kertaa siitä oli vastuussa tuo toinen osapuoli, joka onnistui kyllä löytämään lopulta passinsa ennen pitkää. Viimeisellä kerralla haki sen sitten lentokoneesta, kun muut olivat lähteneet.

Olin Amsterdamissa maaliskuun lopulla työkeikalla haastattelemassa Slashia. Kävelin kaatosateessa +7 asteen lämpötilassa ja nautiskelin keväästä, kun Suomessa värjöteltiin 15 asteen pakkasessa. Kummallista kyllä, kevät ei ollut edennyt juuri mihinkään suuntaan Hollannissa, kun palasin takaisin. Helsingin maanantain lämpötila tuntui jopa hetkelliseltä helteeltä Amsterdamiin verrattuna.

Australian-matkaamme seuranneina tiedätte, että reissuillamme yleensä sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa ei tosin tapahtunut mitään sen kummempaa, mitä nyt hotellinrähjä oli vinossa, joten nukuimme alamäessä huoneessa, johon hädin tuskin mahtui. Koko talossa oli yksi ainoa suihku ja sekin neljän kerroksen päässä. Vessassa ei edes hanaa.

Vaihdoimme kalliilla rahalla toiseen Damstraatille Red Light Districtin kupeeseen. Suomalaisen rouvan omistama. Suosittelisin, jos muistaisin jotakin muuta nimestä kuin kaksi ensimmäistä kirjainta GE.

Matkamme määränpää oli Utrechtin levymessut, jonne mies oli saanut minut houkuteltua. Opinhan sen, että vinyyliharrastajat ovat hardcore-miehiä, jotka ovat tikkana pystyssä jo aamuseitsemältä ja vartin päästä siitä rautatieasemalla matkalaukku levyjä varten perässään. Yrittäessään vakuuttaa minua asian tärkeydestä mies kertoi kaveristaan, joka oli löytänyt netistä kuvia myyjästä, jolla on kuulemma parhaimmat levyt tuolla. Mies oli painanut myyjän kasvot mieleen, jotta osaisi sitten löytää oikean ihmisen.

Saavuimme Utrechtiin, josta ihmisvanaa seuraten oli viiden minuutin matka messualueelle.

- Anteeksi, mutta luuletko tosissasi, että nämä kaikki mummot ovat hamstraamassa samoja levyjä kuin sinä? yritän huutaa miehelle, joka juoksee edelläni messuhalliin ja hoputtaa tulemaan nopeampaan.

- No, totta kai! Kyllä noille kelpaa mun Bonfire-levy siinä missä muillekin, hän tuhahtaa hermostuneena. Lisäkiritystä mies saa metsien keskellä kasvaneen heviautistin näköisestä karvaturrista, joka juoksee sisään kumisaappaissaaan.

- Kato nyt, mitä mä sanoin! hän huomauttaa. Pääsemme jonoon.

- Anteeksi, mutta miksi tämä ei vedä? kysyn hengästyneenä.

- No, kun eivät nämä vielä ole alkaneet, mies selittää.

Argggggghhhh.

Paljastuu, etteivät mummot ole hamuamassa miehen kanssa samoja Strypereitä, Stone Furyja eikä Bonfireja. He ovat menossa antiikki- ja lelumessuille, jotka järjestetään samoissa tiloissa! Lienee turha sanoa, että olin levymessujen harvoja naisia. Ja oikeastaan ainoa nainen, joka penkoi aor- ja metalliosastoja.

Oli kivaa aikansa, mutta kolmen tunnin päästä jalat tahtoivat ulos. Mies oli siinä vaiheessa vasta hyvässä vauhdissa. Kuuden tunnin jälkeen mies, minä ja mitä jaloistani oli enää jäljellä olimme vihdoinkin ulkona.

Pieni sekaannus juna-aikatauluissa ja päädyimme takaisintulomatkalla lentokentälle. Mutta reitti sieltä oli helppo takaisin, vaikkakin taisimme kämmiä seuraavan yhteyden keskustaan huolimattomuuttamme. Tai no mitäs huolimattomuutta siinä on, että minä jumahdan lentokentän vaatekauppaan ja teen hyvän löydön, mies taas baariin Heinekinsa kanssa, kun pitäisi olla matkalla junaan.

Miehen saalis: http://mediaserver-2.vuodatus.net/g/9/97681/1271335255_img-d41d8cd98f00b204e9800998ecf8427e.jpg

Frankfurtin lentokentällä meinasi mennä usko. Tärisin horkassa, haisin paskalle, näytin viemäristä ongitulta ja koko kroppa tuntui viisitoista kiloa raskaammalta kuin ennen 36 tunnin paluumatkan alkua. En pysty kuvailemaan sitä tunnetta, kun saa pulahtaa oman kodin kylpyammeeseen, pestä hiukset, saippuoida itsensä puhtaaksi ja sukeltaa omaan sänkyyn. Heräsin äsken 12 tunnin päiväunilta. Nyt jos vielä muutaman tunnin jaksaisi sinnitellä unten erämailla niin saisi rytmin kuntoon kerrallla. Saatiin muuten kaikki matkatavaramme takaisin, mitä voisi pitää viime aikojen tilanteisiin nähden pienen hurraahuudon paikkana. Erityisesti siksi, että rinkassa oli kotiavain. Myös Byron Baysta ostettu body boardini vaappui Suomeen ehjänä. Meinasin jättää sen jo aikoinaan Brisbanen lentokentälle matkalla Cairnsiin, mutta virkailija lupasi ottaa sen oversized baggagena ruumaan. Ja nyt se on kotona, 45 astetta kylmemmässä lämpötilassa. Tässä paluumatkamme mieleenpainuvimmat kohdat. - Kiinalainen shuttle bus -kuski, joka vei meidät ja muista hotelleista poimitut lentokentälle. Uskokaa tai älkää, mutta sillä oli niin paha roiston ääni, että sellaisella möreällä kähinällä pitäisi mieluummin lahdata ihmisiä mafiapomona tai tehdä elokuvien trailerikuuluttajan hommia. Hän ähki ja puhkui radiopuhelimeen kiinan aksentilla "KOPI NAU MISTA" -tyylisiä käskyjä. Mies nauhoitti käsittämätöntä keskustelua puhelimelleen ja aikoo tehdä siitä itselleen soittoäänen. - Up - Kohti korkeuksia ja Funny People. Upissa itkin ilmastoinnin kuivattamat silmät entistä kuivemmiksi. Adam Sandlerin ja Seth Roganin vakava Funny People jää mieleen yhtenä vuoden parhaimmista elokuvista. - Hong Kongissa menen pieneen vessaan ja suljen oven, jonka takana on koulupukuinen tyttö odottamassa vuoroaan. Hänellä on hengitysmaski päällä ja säikähdän jumalattomasti. Päässä pyörii Ringu-leffojen kaltaiset tuotokset ja näen jo silmissäni tytön pitelevän tikaria selkänsä takana. - Suomalainen pariskunta, jonka jutut pitivät kasassa neljän tunnin odottelun aikana Frankfurtissa siinä vaiheessa, kun on jo ihan loppu. - Etsimme Frankfurtissa nettiä ja ruokapaikkaa ja näemme kivalta tuntuvan liukuoven, joka lupaa johdattaa muille porteille. Ah, katsos kuinka kivaa. Aikailemme hetken, mennäkö vai ei. Ovi avautuu ja päästää sisään tyhjään matkatavaranhakuhalliin - eikä tietenkään päästä takaisin. Joudumme uudestaan jonottamaan ja kulkemaan Detroitin takia tiukentuneen turvatarkastuksen kautta. Erityisen ilkeää tekee ottaa lenkkarit pois jalasta ja iskeä ne virkailijan eteen. Ne ovat kuitenkin olleet jalassa kolme viikkoa 30 asteen kuumuudessa, lilluneet koskessa, täynnä hiekkaa ja haisevat pahemmalle kuin raaka kananmunakeko. - Suomalainen taksikuski, joka puhuu sata sanaa sekunnissa ja ehtii saman sekunnin aikana vaihtaa aihetta kolme kertaa. - Suomalainen talvimaisema. Kiitoksia, kun jaksoit olla mukana reissussamme! Mene itsekin ja näe maailma. Australia ylitti jokaisen odotukseni ja voin vakuuttaa, että niitä odotuksia ehti kerääntyä vuosien varrella aika iso pino.

Jossakin Sumatran yllä. Ei ole maantiedon kirjaa tarkistamaan, millä leveys- ja pituuspiirillä oikeasti operoidaan. Kuulokkeissa Black Sabbathin Paranoid-levy. Vieressä Coors Lightia juova mies. Ympärillä hyvin paljon samassa Cathay Pacificin koneessa istuvia hongkongilaisia.

 

Australia on koettu. Tai paskat, ei sitä niin voi typistää. Kyseessä oli elämäni paras matka ilman mitään epäröintiä. Eivät ne kaikki päivät tuntuneet siltä. Varsinkaan Pacific Highwayn pilkkopimeydessä rekkojen saartamana umpiväsyneinä. Tai silloin, kun jouluaatonaatto ja tietää, että Suomessa läheiset valmistautuvat jouluun  postikorttimaisemissa. No, enpä ole kokenut tämänkaltaista samanlaista jännitystä ja adrenaalivirtaa jouluaattona viimeksi kuin silloin, kun piti jännätä tuleeko joulupukista tähtisadebarbie, hääbarbie vai timanttibarbie. Kyseessä siis kuuluisa koskenlaskupäivä.

 

Eilen hyvästeltiin Sydney. Käytiin vetämässä oopperatalolla . on muuten kaunein ja vaikuttavin modernin taiteen master piece mitä elämässäni nähnyt - kalliit oluet, nauramassa kummallisimmalle katutaiteilijalle, joka veti samat lätinät ja jonglööraukset illalla Darling Harbourissa ja syömässä kasinolla. Eli voin syödä kipakat kommenttini kasinoiden buffeteista. Taas piti mennä ja ahtaa tavaraa sisään. Ja juosta perään vessassa, kun eihän mun vatsa mitään kestä.

 

Ai niin, meinasi unohtua. Powerhouse Museumissa oli tarjolla 10 dollarin maksua vastaan mieleenpainuvin näyttely, joka meikäläisen eteen on tullut. Erittäin taidolla ja sitkeydellä tehty 80's is Back. Näyttelyyn johdatti neonvaloputki, jonka seiniin heijastettiin musavideoita. Perinteisten, jopa nykyaikana liiankin tutuilta tuntuvien kasarivaatteiden sijaan pääpaino oli populaarikulttuurissa: musiikissa, elokuvissa, tv-sarjoissa, peleissä, jopa aids-valistuksessa ja gay-ihmisten mardi gras -juhlinnassa.

 

Australia oli sitten se etappi, jota pitkin suunnittelin elämäni. 11-vuotiaana päätin alkaa toimittajaksi ja samoihin aikoihin päästä joskus Australiaan. Molempia haaveita kohti olen kulkenut koko elämäni ja nyt pitää reivata päänsisäinen koneisto uusiksi päättääkseni, mitä nyt. Jonkinlaisessa tapissa siis ollaan. Nuoreksi tässä on enää aika vaikea ryhtyä ja jos totta puhutaan, Byron Bayn Cheeky Monkeys -kaltainen biletys ei ole koskaan ollut ykkösprioriteettina elämässäni. Eikä edes viidentenä. Kai olen loppujen lopuksi aika tylsä tyyppi, vaikka aika ajoin omia ajatuksia veivatessa hukkaa itsensäkin. Ennen vedettiin pää sekaisin kotiviinillä ja lonkerolla, aikuistuttua siiderillä ja viime vuosina on pitänyt alkaa harrastaa oluita. Eikö kuulostakin aika keski-ikäiseltä etsiä maailman parhainta olutta? Ja miehiseltä. Australiassa se oli VB ja Serbiassa Jelen Pivo.

 

Australialaiset jäivät valmistautumaan vuoden ja 15 kuukauden valmisteluista päätellen vuosikymmenen suurimpaan juhlaansa. Yritän olla ajattelematta sitä kaikkea, mitä missasin. Eipä ollut lentokentälläkään tungosta. Sääliviä katseita vain työntekijöiltä, kun kuulivat, mitä emme tulisi koskaan näkemään. Mutta eikö ole siistimpää vaihtaa vuotta 10 kertaa, jos aikaerot lasketaan mukaan? Sitä paitsi näin jo kaiken sen, mitä en olisi koskaan elämässäni uskonut näkeväni. Sateenkaaren vesiputouksessa, huikeat jokimaisemat, krokotiilin vaanimassa venettämme joessa, auringonlaskun Sydneyssa, kengurun könöttämässä luonnonpuisto-kyltin edessä, vuoret, sademetsät, taivaan täynnä ketun kokoisia villiintyneitä lepakoita, parimetriset aallot ja sateenkaarenväriset kalat leikkimässä suurella koralliriutalla.

Jos nyt jostakin syystä satut lähtemään Australiaan, tässä muutamia vinkkejä, jotka yleensä yrityksen ja erehdyn kautta opimme hyödyntämään.

 

Tässä ensin omani, myöhemmin miehen:

 

Valitse lentoyhtiöksesi Cathay Pacific. Lennot kestävät yli vuorokauden, joten mieluummin sitä nauttii 100 elokuvan ja albumin listasta omia suosikkejaan kuin tuijottaa edessä istuvan selkänojaa ja kuuntelee huutavien lasten mekastusta. Ruoka ensiluokkaista, jalkatilaa on, lentoemännätkin joskus hymyilevät. Sisäisiin lentoihin sitten Virgin Blue, jonka työntekijöillä oli leppoisan lupsakka asenne työntekoon ja koneet priimaa.

 

Ota navigaattori ja kartta mukaan road tripille, vaikkeihän tuossa ole kuin yksi iso moottoritie, jota seurata ylöspäin Sydneysta. Mutta silti. Siinä vaiheessa, kun kumpikin karjuu kurkku suorana risteyksissä ja yrittää tiirata, mitä opasteissa lukee, on parempi antaa navigaattorin kolkon naisäänen johdattaa perille. 

 

Woolworths! Kyseinen supermarket tarjosi 2 litran vesitonikat 69 sentillä. Muissa kaupoissa ja huoltoasemilla samaisten tonikoiden hinta ylittyi 3 dollarilla. Pelasti halpaeineksillään meidän aamut, päivät ja muutaman kerran illat. Flip-flopit tai ausseittain thongit irtosi 5 dollarilla, rantapyyhe kympillä.

 

Motellit ja hotellit. Hostellit olivat useimmiten yhtä kalliita kuin hotellit tai jopa kalliimpia. Motellit ja pubimajoitukset tulivat kaikista edullisemmaksi lompakolle. Keskimäärin me maksoimme öistä noin 30 euroa per lärvi. Paitsi Brucen ja Steven luona Noosassa, koska lepakkohuoneen sai ihan 17 eurolla. 

 

Aussipoika on lapsenkengissä internetin suhteen. Yksi australialainen naapurihuonelainen kertoi hallituksen satsaavan seuraavaksi 50 miljoonaa dollaria verkon kehittämiseen. Netti on kallista ja paikka paikoin rasittavan hidasta. Vain yhdessä yöpaikassa oli ilmainen netti, kun viime vuonna Kaliforniassa kämäisimmässäkin kylämajoituksessa sai nauttia netistä. Smart-assit kettuilivat meikäläiselle, mitä helvettiä varten tarvitsen netin lomallani. Eikö silloin pitäisi julistaa totaalinen Facebook-kielto. Halusin kirjoittaa tätä blogia nimenomaan itselleni muistoksi, en kenellekään muulle. Halusin laittaa kuvia Facebookiin kavereilleni, jotta joku edes tajuaisi, millaisissa maisemissa kuljemme. Saisi edes palasen tästä reissusta. Mutta asiaan siitä halvasta nettiyhteydestä: Sydneyssä pääkatu George Streetin kulmilla on aika monta Convenience Storea, joka tarjoaa halvinta ja kokemuksiemme perusteella nopeinta nettipalvelua. 1 dollarilla irtosi puoli tuntia.

 

Miehen vinkit:

 

 

- Mene maalle, urheile ja nauti maisemista. Australian luonto voittaa kaikki ihmisen saavutukset. 

 

- Vuokraa tai osta auto. Julkisilla kulkuneuvoila esimerkiksi luonnonsuojelualueille pääseminen on työlästä ja turhauttavaa touhua. Campervanit, eli matkailuautoiksi munnetut paketti -ja tila-autot,  ovat suosittuja.  Varsinkin Wicked Campersin ja Jucy Rentalsin tila-autoja näkee liikenteessä paljon. Vuokraamoketjuista ainakin Britzillä ja Hertzillä jättömaksu sisältyy yli kolmen päivän vuokrauksiin, jolloin autoa ei tarvitse palauttaa lähtöpaikkaan. Maassa on myös paljon drive in-viinakauppoja. 

 

- Jos uit meressä, varo meduusoja eli stingereitä. Ne ovat vittumaisen näköisiä, läpinäkyviä eläimiä, joiden pistoon saattaa kuolla. Pistolta voi suojautua märkäpuvulla tai vetämällä sukkahousut päähän. Tämä ei ole vitsi. Kannattaa tarkkailla surffaajia. 

 

- Muista ryhmittyä vasemmalle. 

 

- Kirjat ovat kalliita, mutta esim. Michael Robothamia kannattaa lukea. 

Laitan vain kuvina, lisaa tekstia ja muuta syvallista pohdintaa, kun pysahdytaan 36 tunnin paluumatkan valietapilla Hong Kongiin.

Eiliseksi oli kaavailtu museopäivää, mutta skippasimme sen auringon takia. Kun nyt kerrankin vielä saa nauttia tuosta porottavasta taivaankappaleesta, kärventää nenää ja kulkea shortseissa, miksi viettää koko päivää ilmastoiduissa laitoksissa.

 

17 dollarin day tripper -kortti pitää sisällään kaikkien muiden liikennevälineiden käytön paitsi tramin ja monorailin. Tähtäimenä Manlyn kaukainen kaupunginosa, koska pariskunta Sydneyn uima-altaalla sitä kehui. He myös vinkkasivat Dorrigosta ja Bellingenista, jotka jäävät koko matkan top-kolmosnäkyihin. Manly on autoista päätellen - esimerkiksi A/C Cobra - rikkaiden paratiisi, vähän kuin Sydneyn Monaco. Rantoja, luonnonpuistoja ja venetsialaisvaikutteinen katunäkymä.

 

On se paratiisi muillekin. Lauttaterminaalissa hurraava ihmisjoukko pyysi muita matkustajia taputtamaan hääparin kunniaksi. Kuvankaunis kullankeltainen morsian kiiltävänvalkoisessa täsmähammaspepsodent-hymyssään ja hänen trendikkäässä hiusmuotoilussa käynyt sänkipartainen sulhasensa polvihousuissaan ja rusetissaan. Ja tiukka Skånen murre! Ihan turha meikäläiselle motkottaa, jos haluan naimisiin Italiassa! Miltäköhän tuosta hääseurueesta on tuntunut kuulla, että Anna ja Jan-Ove (no ainakin siltä se mies näytti) haluaa vihille Manlylla Sydneyssa ja lähimpien ystävien on parasta olla mukana. Kontrasti naapurikansaan näkyi siinä, että kuplivan iloisen hääseurueen takana oli kaksi marimekkopaitaista silmälasipäistä suomalaista auringon polttama naama motkollaan. Ja sitten tietty me.

 

Meistä toinen - korostettakoon, etten minä, häpesi silmät päästään mennessään ostamaan veljelleen tämän pyytämää korkkihattua turistikrääsäshopista. Korostettakoon myös, ettei täällä kukaan käytä sellaisia, ei edes mauttomimmat turistit. Jonottaessaan kassajonossa korkkihattunsa ja niskatyynynsä kanssa mies tunsi, kuinka takana olevat mummot alkoivat hipelöidä hänen niskatyynyään ja puhumaan siitä ikään kuin hän olisi ollut ollenkaan paikalla.

 

- Miltäköhän niistä tuntuisi, jos olisin mennyt hipelöimään heidän ostamiaan alusvaatteita samalla tavalla, hän tuhahti.

 

Manlylta Newtowniin, joka on Sydneyn Kallio. Tässä vaiheessa olimme kävelleet reippaat viisi tuntia ja jalat huusivat tuskasta. Se oli tosin pientä siihen verrattuna, että keskiyöhön mennessä tulisimme olemaan jo 14 tuntia yhtäjaksoisesti liikkeellä. Viimeiset kolme tuntia niistä etsiessä ruokapaikkaa, joka ei ole aasialainen eikä pikaruokapulju. Päivän patikointi on sinänsä huvittavaa siihen nähden, että kyseessä eka päivä, kun meillä oli käytössä matkakortti.

 

Cairnsissa sen kun vain käveli toinen toistaan parempiin ruokaloihin ja juottoloihin. Sydneyssa olisi kyllä tarjolla korealaista, thaimaalaista, kiinalaista, vietnamilaista ja malesialaista, mutta missä muut maailman keittiöt? Missä trattorioiden valtakunta, missä kreikkalaiset ja muut?
Yöllä tunnelmaa laski, kun mies älysi katsoa lentolipuista matkamme loppuvan puolta päivää oletettua aikaisemmin. Nämä laukovat täällä 15 miljoonan dollarin arvosta ilotulitteita ilmaan, mikä olisi ollut sanomattakin hienoa tallentaa kameralle ja kokea omin silmin. Kun ihmiset ovat kuulleet lentoaikataulustamme, he ovat tuijottaneet meitä kuin idiootteja. New Year´s Eve Sydneyssa on parasta mitä maailmassa on tarjota sinä päivänä.

Jääminen olisi tullut 400 euroa kalliimmaksi ja ne 400 euroa merkitsevät aika paljon siinä vaiheessa, kun matkabudjetti on höylätty sileäksi.

 

Paluu Sydneyyn. Taalla sataa. Taalla satoi silloin, kun ville ja jussi tanne tulivat, taalla satoi, kun he palasivat tanne takaisin Byron Baysta ja taalla sataa nyt, kun me olemme taalla.

Haikeus Cairnsiin. Korostettakoon viela, etta jos joku hyvakas joskus lahtee Australiaan meidan tai omien ajatustensa innoittamana, ei kannata uhrata lomaa kaupungeille. Byron Bayssa matkatoimistossa tyoskennellyt hippitytto vannotti meita jaamasta lomailemaan Brisbaneen, vaikka niin oli tarkoituksena. Han muistutti, etta Australiaan tullaan luonnon takia. Kaupungeissa ehtii olla Euroopassakin. Hyva, etta kuuntelimme tyttoa ja painelimme suoraan asfalttiviidakon halki Noosaan.

Ehka tama on siirtymariittia kohti paluuta takaisin kotiin. Seikkailu lopussa, arki edessa. Onneksi mies loysi parhaimman dekkaristin, joka on tullut pitkiin aikoihin vastaan. Michael Robotham ei tietaakseni ole Suomessa suomennettu, mutta aika pakko olisi. Kohoaisi menestykseksi varmasti. Itsella Robothamin lisaksi seuralaisena Ozzyn tuore elamakerta, joka onnistuu piiruntarkasti kiteyttamaan Ozzyn sarkastisen persoonan kirjan kansien valiin. Ensimmaisessa lauseessa kertoi, kuinka hanen isansa sanoi aina, etta pojastaan tulee joskus jotain suurta. Tai sitten tama joutuu vankilaan. Ozzy kirjoittaa toteuttaneensa isansa ennustuksen: han oli vankilassa jo ennen 18-vuotissyntymapaivaansa.

Pari vesikameran kuvaa Great Barrier Reefilta ja elamani parhaimmasta krapulapaivasta Byron Baylta.

Tama puolimetrinen kaveri hengitti

- Hei, sä näytät ihan Anthony Hopkinsilta, kaksi punakkaa ja tukevasti humalaista miestä tuumaa nähdessään minut ykkösissäni, kun kävelemme miehen kanssa hotellin aulabaariin.

Kyseessä on kummallisin iskurepliikki, jonka olen eläessäni kuullut. Jopa miehellä on hauskaa. Mutta persoonallisia ovat kaveruksetkin. Jos totta puhutaan koko reissumme hauskimmat ja oudoimmat tyypit.

Neil ja John ovat brittejä, jotka ovat muuttaneet Australiaan 16 vuotta sitten. John puhuu meille saksaa, vaikka tietää meidän olevan suomalaisia. Hänen saksan kielen taitonsa on tosin surkea, sillä mies on oppinut sanat saksalaisesta pornosta. - Du hast eine grosse rase. Klein vagina, hän hihkuu.

Neil on taas mies, joka muistuttaa John Lithgown'n ja Batmanin Jokerin risteytystä. Lisäksi hänellä on metallinen tekojalka ilman minkäänlaista proteesia.

- Neil menetti sen kauheassa onnettomuudessa. Paljon koneita, jotka kaatuivat hänen jaloilleen, John kertoo kaverinsa mentyä vessaan.

- Voi, olemme pahoillamme, sanon häkeltyneenä.

-Ei, turhaan olette. Neil on ihan cool sen kanssa. Kattokaa nyt, hän näyttää vähän robotilta kävellessään, John viittaa kintaalla kädellään ja alkaa sen jälkeen matkia robottikävelyä.

- Niin, kaikilla meillä on vikamme, komppaan.

- Juu, sulla varsinkin, hän röhähtää nauruun ja tuijottaa suoraan rintojani.

 

John vihaa kotimaataan Englantia, jossa ihmiset ovat röyhkeitä ja helvetin rumaa. Englantia enemmän hän tosin vihaa ranskalaisia.

Molemmat asuvat Cairnissa ja päättivät tulla ryyppäämään joulupäiväksi meidän hotelliimme. Mutta Neilillä on ongelma. Hän asuu sademetsän rajoilla kukkulalla ja pitää lemmikkinään kahdeksaa kanaa. Hänen lapsensa ovat nimenneet jokaisen kanan. Ikävä kyllä kuusimetrinen python asuu samoilla nurkilla. Se tulee joka ilta klo 20.00 vaanimaan Neilin kanoja. Mies katsoo kelloaan ja kauhistuu.

- Olen jo tunnin myöhässä. Englannissa olevat lapseni tappavat minut nyt. Ei siellä ole yhtään kanaa jäljellä, kun palaan kotiin, hän huokaisee.

Yhden kerran elämässään Neil on joutunut tappamaan pythonin. Hän ei halua muistella kokemusta, koska se oli karmeaa. Miehen lapset ovat tottuneet käärmeisiin lapsesta asti.

- Jos se tulee pihaan, he hakkaavat sitä ja yrittävät säikyttää karkuun, hän selittää.

John kuuntelee keskustelua ja kertoo, ettei ole koskaan nähnyt missään niin paljon käärmeitä kuin Cairnsissa. Siitä huolimatta harva ihminen kuolee täällä käärmeen puremiin. Hämähäkeistäkin tulee vain pariksi päiväksi kipeäksi.

- Ai skorpionit? Njaah, hän vähättelee.

Kerron, kuinka Surfers Paradisen ranta oli täynnä marine stingereitä, mutta ihmiset uhmasivat lifeguardsien käskyjä olla uimatta. John kauhistuu.

- Australiassa yksikään paikallinen ei ui stinger-kaudella, kaikki ovat turisteja! Ne ovat kaikista vaarallisimpia. Pistävät käteen ja lamaannuttavat sitten keskushermoston ja lopulta sydämen.

Keskustelu siirtyy armeijaan. Samalla baaritiskillä japanilainen mies sovittelee mikrokupua päähänsä yhtä kovassa tanassa kuin brittiaussit. John on panssariprikaatissa. Käynyt Irakin. Hän esittelee kuvaa, jossa prinssi Charles kävi tervehtimässä häntä ja kaveriaan.

- Kuninkaallisten ja poliitikkojen ero on siinä, etteivät poliitikot lähettäisi koskaan lapsiaan sotaan, kun taas kuninkaalliset tekevät niin.

Hurmaavia kavereita. Piristivät päivän, jolloin kaipasin vain eilistä. Tänään kävimme asumattomalla Frankland Islands -tripillä snorklailemassa koralliriutalla. Aivan kuin John Cameronin Abyss-leffasta. Kymmenen metrin päästä rannasta avautuu valtava taikamaailma. Nähdessäni sateenkaaren väristen kalojen leikkivän ja hierovan itseään spagetti- ja aivokoralliin nauroin ääneen. Yhtä typerästi kuin Abyksen Ed Harriksen esittämä päähahmo nähdessään ihmeen syvyydessä ennen vaipumistaan tajuttomaksi. Mieskin tykkäsi.

Tosin innostui motkottamaan ranskalaisesta naisesta, joka söi kuulemma lounaalla ravut kaikkien muiden edestä ja käveli miehen mielestä naama norsun v*llä koko matkan.

Ai niin, melkein meinasi unohtua. Päivän trippi siis kuljettiin laivalla joelta merellä ja sieltä saarella. Lähtöpaikassa oli kyltti, jossa kiellettiin uimasta joessa, koska krokotiilit asuvat siellä. Ja kenenkäs kuononpää ja silmät kurkistavatkaan pinnan alta kymmenen metrin päässä meistä! Ollaan siinä mielessä oltu todella onnekkaita, että nähty on luonnossa kenguruita tiellä, koala puussa, jättilepakoita ja yksi käärme - tosin kuolleena.

Cairnsia lähemmäksi paratiisia en ole koko kaksi viikkoa kestäneen matkan aikana päässyt kertaakaan. Kuvitelkaa, täällä on 4 hehtaarin kokoinen laguuni keskellä kaupunkia. Yöhön asti auki oleva uimapaikka, joka ammentaa osan vedestään suoraan sitä reunustavasta merestä.

En pysty pysymään paikoillani edes yhtä päivää, joten eiliselle eli jouluaatolle buukkasimme 120 euroa maksavan paketin, johon lukeutui maisemajuna Kurandaan, 7 kilometriä pitkä, sademetsien yllä kulkeva sky rail takaisin Cairnsiin ja sen jälkeen kaksi tuntia koskenlaskua Barron-joella maisemissa, jotka ylittivät kauneudellaan kaiken, mitä olen täällä tähän asti nähnyt.

Noin tunnin ja vartin kestänyt juna hippien rakentamaan sademetsäkylään Kurandaan vaati aikoinaan 15 000 miehen työpanoksen. Liki kymmenen vuotta kestänyt kultakuumeen inspiroima urakka saatiin päätökseen 1891. Matkalla on 15 tunnelia, joista jokainen oli kaivettu käsin. Vuonna 1973 juna ryöstettiin yhdessä tunneleista. Matka loppui Kurandaan, jossa ei kyllä ole mitään jäljellä autenttisesta ja rennosta ilmapiiristä, johon se joskus kenties oli luotu. Turistiloukko siinä missä Surfers Paradisekin, olivat tarkoitusperät sitten kuinka hyvät tahansa.

Skyrail kesti 1,5 tuntia. Vuoden sitä kesti rakentaa ja seitsemän vuotta sitä ennen kinata rakennusluvista. Jokainen gondolitorni oli pystytetty helikoptereilla, jottei sademetsäluontoa olisi tuhottu. Korkein torneista ylsi 40 metrin korkeuteen. Korkein kohta puolestaan Red Peak Station 545 metriin. Kannattaako mennä? Miksei, jos ei pelkää korkeita paikkoja. Mutta silti skyrail oli meidän pakettimatkan tylsin osuus. 

Ensin eräs huomio äideillemme. Voisitteko lopettaa lukemisen tähän, koska se on teidän hermoillenne vain hyväksi! Korostan kaikki on hyvin, mitään ei ole käynyt ja vaarallisin kohta tälle reissulle taisi olla se, kun kahviautomaatti suihki kuumaa vettä joka suuntaan äsken aamiaisella. Eli hypätkää seuraavaksi kirjoitetun kohdan yli. Ymmärrätkö äiti, anna Anteron vaikka lukea ensin!!!!

Olen kerran eläessäni laskenut koskia Anjalankoskella ja vakuuttunut sen kolmetuntisen jälkeen siitä, että maailmassa ei voi olla mitään niin hauskaa, seikkailullista ja adrenaliinista. Innoituksen tähän sain 1980-luvulla Anttilan alelaareista ostetusta Kirottu joki -nimisestä vhs:stä, jossa joukko turisteja lähtee laskemaan koskia Sambesi-joella Zimbabwessa psykopaatiksi osoittautuneen Ray-oppaan kanssa.

Meidän opas Andrew oli onneksi toista maata. Hauska ja mukava tyyppi, jonka hymy tosin hyytyi siinä vaiheessa, kun me kaikki olemme kolmannen asteen koskessa kaatuneen kumiveneen alla. Hän huokaisi syvään olleensa kiitollinen siitä, että ehti selittää viittä minuuttia ennen, mitä pitää tehdä, jos vene kaatuu ja menee ympäri eli tekee capsizen. Ei ole hätää, voi hengittää ilmataskuista, mutta kunhan ei jää tarpeeksi kauaksi juttelemaan toisten kanssa.

Kuinka ollakaan capsize tapahtui juuri silloin, kun järjestäjä Foaming Furylle oltiin tekemässä promovideota. Eli kaikki se tallentui videolle ja kuviin. Itsellemme emme kuulemma saa kuin ne, joisssa vene on vielä pinnalla, koska joku oli aikoinaan haastanut järjestäjän oikeuteen ja esittänyt kuvat todistusaineistona loukkaantumisestaan.

- Muistakaa sitten hymyillä, Andrew vinkkasi.

- No, mita pitää tehdä, jos tää kaatuu? Silloinkin vain hymyillä? - Joo, just niin, opas nauroi.

Menemme koskeen, vaihdamme painon oikealle niin kuin pitää, mutta paikalla on kivi ja veneessä liikaa painoa toisella puolella, joten eiköhän ympäri. Kaltaiselleni ihmiselle, jonka suurin pakokauhu on eskimokäännökseen joutuminen kanootissa pieneen klaustrofobiaa yhdistettynä, ei mitenkään huippu olotila.

Koski kiskaisee sut pohjaan, heittää takaisin pinnalle, yrität tarttua heitettyyn köyteen, mutta muut paatissa olleet rynnivät päällesi. Joudutaan kaikki lautan alle, ehdit hengittää ilmaa hetken, joku tarttuu sinuun ja yrittää auttaa, mutta katoat taas alas, sitten pääset takaisin pinnalle, kimpoilet minne sattuu ja lopulta opas repii sut liivin remeleistä lautan päälle. Kiviä joka puolella, mutta meillä on kypärät, jotka pitävät haverittomana. Makaan kaatuneen kumiveneen päällä x-asennossa ja nauran vapautuneena. Andrew saa meistä kolme ylös, loput pelastetaan muualle. Melat ovat sinkoilleet pitkin koskea, joten hän vääntää käsivoimin meidät veneellä sivuun ja auttaa liukkaille kiville seisomaan ja pyytää apua muilta. "Mulla on tässä kolme maydayta". Paikalla on siis koko ajan muita oppaita, jotka auttavat. Tämä kestänee kymmenen minuuttia.

Katsomme englantilaisen pojan ja miehen kanssa toisiamme ja yritämme purkaa kokemusta sanoiksi. Hetket veden alla satimessa tuntuivat minuuteilta, vaikkeivät olleet kuin sekunteja. Hän ei löydä tyttöystäväänsä ja on huolissaan. Meidän mieskin jopa naurahtaa, ettei ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen nähtyään meikäläisen naaman turvassa.

- So, what's next, heitän oppaalle, kun helahoito on taas paketissa.

- Puoleen vuoteen kukaan ei ole tippunut veneestä ja nyt me mentiin kaikki, hän pudistelee päätään.

- Tämä ei ole minun päiväni.

Edessä kanssani istuva adelaidelainen tyttö on selvästi paniikissa, mutta pysyy urheana silloinkin, kun lentää uudestaan pois veneestä seuraavassa koskessa. Oma mies lentää myös, mutta pääsee helposti turvaan toiseen veneeseen. Meikäläinen yrittää tasapainotella niin, etten perkele toista kertaa lähde, ei ollut mikään häävi kokemus.

Melani tosin lähtee ja joudumme taas onkimaan kamoja koskesta. Tytöillä ei ole heidän vuokraamistaan crocseista kuin toiset jalassa. Onneksi pakottivat meidät riisumaan korumme ennen lähtöä.

- Tämä tulee mulle kalliiksi. Joudumme tarjoamaan toisillemme tietyn määrän kaljaa yhtä tippunutta ihmistä, melaa ja kenkää kohtaan. Capsize siihen päälle vielä, Andrew huokaa pilke silmäkulmassa.

Meidän retkikunta saa jonkinlaisen maineen muiden tusristiryhmien ja heidän oppaidensa keskuudessa. Kaikki muut menevät marssissa eteenpäin, suoriutuvat koskista lähes kastumatta ja hymyilemättä ja saavat todistaa meidän pelastusoperaatiotamme paraatipaikalta vierestä.

- Kattokaa nyt noita! ihan kuin armeijassa, Andrew osoittaa tyyppejä, joiden melat ovat kohtisuorassa taivasta totaalisessa järjestyksessä.

Puolet loppumatkasta uidaan, koska melonta pitkällä aukealla on liian rankkaa. Opas repii jälleen kerran meidät takaisin veneeseen, tällä kertaa turvallisissa olosuhteissa. Englantilaisen pojan sortsit j oustavat ja muut saamme todistaa hänen paljasta takapuoltaan. Meikäläisen kohdalla opas vetää mut märistä farkkusortseista ylös ja lyö vielä lopuksi takapuolelle - miehenikin kuulemma kiinnitti tähän huomiota.

- Kaikesta huolimatta, te olitte kyllä most laid-back retkikunta pitkiin aikoihin, hän antaa tunnustusta, kun pääsemme takaisin rantaan, kuvankauniille Lake Placidille.

Pääsin ainakin fobiastani joutua veden alle satimeen. En vaihtaisi tuota kokemusta mihinkään ja tulen taatusti laskemaan koskia vielä elämässäni. Samaa mieltä on myös mies. Kaikesta huolimatta meillä oli hemmetin hauskaa. Selvisimme kivistä ilman haavoja. Ainoat paikat, jotka uikuttavat tuskasta, ovat käsilihakset ja selkä ja nekin pelkästä melomisesta. Ehdoton must-juttu Cairnsiin tuleville! Ihan ehdoton! 

http://www.youtube.com/watch?v=8yLEIJXysKc

Liaanihyppelyä.

Illalla pari rauhoittavaa aussikaljaa hotellin baarissa ja kohtuuhintaista fine diningia Wink-nimisessä ravintolassa, jossa paras koko matkan aikana syömä sapuska. Sen jälkeen väistelemään humalaisia, kirkuvia, tonttuhattuisia teinejä, jotka juhlivat joulua ja hotelliin nukkumaan.

Eliittimatkailija kehrää. Olemme päässeet Cairnsiin Richard Bransonin lennättämin punavalkoisin halpasiivin. Lento meni kivuttomasti ja sitä ennen saimme perinjuurin g'day-mate-tyyppiseltä virkailijalta neuvoja siitä, miten välttää japanilaisten ryhmäretket Cairnsissa.

Vietämme joulun loistohotellissa, jossa uima-allas jatkuu silmän kantamattomiin, drinkkejä tarjoillaan altaalle, langaton netti viuhuu supernopeana ja tv:stä tulee särisemätöntä ohjelmaa. Kaikki tämä Novotel Hotelin tarjoama luksus tulee muutaman euron heittoa lukuun ottamatta samalla rahalla kuin se teollisuusalueella Caloundrassa sijainnut motellinrähjä, jossa lusimme muutama yö sitten. Koko rakennus oli vino, valoja ei tullut vessaan, ilmastoinnista ei tietoakaan 30 asteen lämpötilassa, matot likaiset ja altaassa pulikoi enemmän kasvustoa kuin meressä. Hinta molemmille siis 65 per yö yhteensä.

Eilinen Noosan mesta oli sentään sielukas pienistä lepakoista huolimatta. Ja mikä parasta tutustuimme muihin matkaajiin, jotka eivät olleet ensimmäistä kertaa elämässään kotinsa ulkopuolella vaan tervejärkisiä, tasapainoisia pariskuntia Irlannista, Englannista, Australiasta ja Kanadasta.

Cairns on yhtä kuuma kuin aussipariskunta uima-altaalla Sydneyssä pari viikkoa sitten povasi. Suunnitelmissa on koskenlaskua krokotiileja uhmaten (älä nyt äiti taas sätkyä, tuskin täällä mitään on), viidakkosurffausta ja snorklausta koralliriutalla. Kun lennettiin tänne, Cairnsin edusta oli täynnä fosforimaisia tilkkuja meressä. Tässä vielä Noosan kauneimmat:

Tuulen viemää -tyyppistä maisemaa (itse elokuvassahan auringonlaskun kultaama maisema oli maalattu kankaalle)

Tää kyltti oli oikeasti bensa-asemalla.