Kun nyt tämä foorumi on joskus tullut räpellettyä esiin, käytän sitä hyväkseni kertoakseni viimeisimmästä tripistä, jonka pariskunta Leinonen/Ylitalo kävi tekemässä.

Toisin kuin Australian-matkalla, passi ei hukkunut yhtä kertaa. Vaan kolme! Ja tällä kertaa siitä oli vastuussa tuo toinen osapuoli, joka onnistui kyllä löytämään lopulta passinsa ennen pitkää. Viimeisellä kerralla haki sen sitten lentokoneesta, kun muut olivat lähteneet.

Olin Amsterdamissa maaliskuun lopulla työkeikalla haastattelemassa Slashia. Kävelin kaatosateessa +7 asteen lämpötilassa ja nautiskelin keväästä, kun Suomessa värjöteltiin 15 asteen pakkasessa. Kummallista kyllä, kevät ei ollut edennyt juuri mihinkään suuntaan Hollannissa, kun palasin takaisin. Helsingin maanantain lämpötila tuntui jopa hetkelliseltä helteeltä Amsterdamiin verrattuna.

Australian-matkaamme seuranneina tiedätte, että reissuillamme yleensä sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa ei tosin tapahtunut mitään sen kummempaa, mitä nyt hotellinrähjä oli vinossa, joten nukuimme alamäessä huoneessa, johon hädin tuskin mahtui. Koko talossa oli yksi ainoa suihku ja sekin neljän kerroksen päässä. Vessassa ei edes hanaa.

Vaihdoimme kalliilla rahalla toiseen Damstraatille Red Light Districtin kupeeseen. Suomalaisen rouvan omistama. Suosittelisin, jos muistaisin jotakin muuta nimestä kuin kaksi ensimmäistä kirjainta GE.

Matkamme määränpää oli Utrechtin levymessut, jonne mies oli saanut minut houkuteltua. Opinhan sen, että vinyyliharrastajat ovat hardcore-miehiä, jotka ovat tikkana pystyssä jo aamuseitsemältä ja vartin päästä siitä rautatieasemalla matkalaukku levyjä varten perässään. Yrittäessään vakuuttaa minua asian tärkeydestä mies kertoi kaveristaan, joka oli löytänyt netistä kuvia myyjästä, jolla on kuulemma parhaimmat levyt tuolla. Mies oli painanut myyjän kasvot mieleen, jotta osaisi sitten löytää oikean ihmisen.

Saavuimme Utrechtiin, josta ihmisvanaa seuraten oli viiden minuutin matka messualueelle.

- Anteeksi, mutta luuletko tosissasi, että nämä kaikki mummot ovat hamstraamassa samoja levyjä kuin sinä? yritän huutaa miehelle, joka juoksee edelläni messuhalliin ja hoputtaa tulemaan nopeampaan.

- No, totta kai! Kyllä noille kelpaa mun Bonfire-levy siinä missä muillekin, hän tuhahtaa hermostuneena. Lisäkiritystä mies saa metsien keskellä kasvaneen heviautistin näköisestä karvaturrista, joka juoksee sisään kumisaappaissaaan.

- Kato nyt, mitä mä sanoin! hän huomauttaa. Pääsemme jonoon.

- Anteeksi, mutta miksi tämä ei vedä? kysyn hengästyneenä.

- No, kun eivät nämä vielä ole alkaneet, mies selittää.

Argggggghhhh.

Paljastuu, etteivät mummot ole hamuamassa miehen kanssa samoja Strypereitä, Stone Furyja eikä Bonfireja. He ovat menossa antiikki- ja lelumessuille, jotka järjestetään samoissa tiloissa! Lienee turha sanoa, että olin levymessujen harvoja naisia. Ja oikeastaan ainoa nainen, joka penkoi aor- ja metalliosastoja.

Oli kivaa aikansa, mutta kolmen tunnin päästä jalat tahtoivat ulos. Mies oli siinä vaiheessa vasta hyvässä vauhdissa. Kuuden tunnin jälkeen mies, minä ja mitä jaloistani oli enää jäljellä olimme vihdoinkin ulkona.

Pieni sekaannus juna-aikatauluissa ja päädyimme takaisintulomatkalla lentokentälle. Mutta reitti sieltä oli helppo takaisin, vaikkakin taisimme kämmiä seuraavan yhteyden keskustaan huolimattomuuttamme. Tai no mitäs huolimattomuutta siinä on, että minä jumahdan lentokentän vaatekauppaan ja teen hyvän löydön, mies taas baariin Heinekinsa kanssa, kun pitäisi olla matkalla junaan.

Miehen saalis: http://mediaserver-2.vuodatus.net/g/9/97681/1271335255_img-d41d8cd98f00b204e9800998ecf8427e.jpg