Tai ainakin varmasti siinä top-kolmosten kohdalla. Istun nyt Hong Kongin lentokentällä, katselen, kuinka nouseva aurinko valaisee kenttää varjostavat vuoret ja hengitän syvään. Tää reissu oli näet aikeissa kosahtaa jo Pariisiin. 

Puolentoista tunnin vaihto Pariisissa on - kuten kaverini Renny sen kiteytti - living on the edge. Lentokenttähermoilijana sain koiranpentukatseella kammettua meidät ystävällisen lentoemännän avustuksella Finnairin koneessa bisnesluokkaan viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi. Näin ollen pääsisimme juoksemaan toiseen terminaaliin, check-inniin ja turvatarkastukseen ennen muita koneen matkustajia.

Tarkistin passit ja liput viiteen kertaan koneessa. Lauri oli iskenyt omansa mun laukkuun, ettei hukkaisi niitä.

Siinä vaiheessa, kun rynnimme Cathay Pacificin deskille, mulla on vain yksi passi: omani. Laurin omaa ei löydy mistään. Ei vaikka tyhjennän laukkuni lattialle, pengon hermostuksissani kaikki virkailijalle antamani paperit ja hän yrittää myötätuntoisesti etsiä puuttuvaa passia omalta puoleltaan. Kymmenen minuuttia kuluu näin. Viiden minuutin päästä siitä tilalla on epätoivo, hermoromahdus, hysteerinen nyyhkyttäminen matkalaukkuhihnalla, karjuva mies, joka paiskoo tavaroitani kassistani lattialle, tyynnyttelevä virkailija ja totaalinen paniikki. Eihän me minnekään päästä ilman passia. Virkailija kysyy, haluanko lähteä yksin matkaan. En, ei tule mieleenkään. Jättää Lauri hortoilemaan yksin Ranskaan ilman mitään asiaankuuluvia planketteja. Ja vielä minun virheestäni.

Virkailija lupaa pyytää pomonsa paikalle miettimään vaihtoehtoja. Sitten tulee enkeli. Hän kävelee luoksemme ja kysyy Laurilta, onko hän se suomalainen, jonka passi lojuu kymmenen metrin päästä maassa. Jalkani valahtavat tunnottomiksi, yritän halata tätä hongkongilaista naista, ylistän virkailijaa mukavimmaksi tapaamakseni ranskalaiseksi (siihen ei kyllä paljon vaadita) ja alamme koko check-in-prosessin uudestaan. 

Ehdimme lopulta koneeseen, mutten pysty tyyntymään koko 11,5 tunnin aikana, koska aivot käyvät ylikierroksilla. Kauhukuvat pyörivät päässäni, siitä millaista olisi ollut viettää koko kolmen viikon kesäloma Pariisin lentokentällä.