Jossakin Sumatran yllä. Ei ole maantiedon kirjaa tarkistamaan, millä leveys- ja pituuspiirillä oikeasti operoidaan. Kuulokkeissa Black Sabbathin Paranoid-levy. Vieressä Coors Lightia juova mies. Ympärillä hyvin paljon samassa Cathay Pacificin koneessa istuvia hongkongilaisia.

 

Australia on koettu. Tai paskat, ei sitä niin voi typistää. Kyseessä oli elämäni paras matka ilman mitään epäröintiä. Eivät ne kaikki päivät tuntuneet siltä. Varsinkaan Pacific Highwayn pilkkopimeydessä rekkojen saartamana umpiväsyneinä. Tai silloin, kun jouluaatonaatto ja tietää, että Suomessa läheiset valmistautuvat jouluun  postikorttimaisemissa. No, enpä ole kokenut tämänkaltaista samanlaista jännitystä ja adrenaalivirtaa jouluaattona viimeksi kuin silloin, kun piti jännätä tuleeko joulupukista tähtisadebarbie, hääbarbie vai timanttibarbie. Kyseessä siis kuuluisa koskenlaskupäivä.

 

Eilen hyvästeltiin Sydney. Käytiin vetämässä oopperatalolla . on muuten kaunein ja vaikuttavin modernin taiteen master piece mitä elämässäni nähnyt - kalliit oluet, nauramassa kummallisimmalle katutaiteilijalle, joka veti samat lätinät ja jonglööraukset illalla Darling Harbourissa ja syömässä kasinolla. Eli voin syödä kipakat kommenttini kasinoiden buffeteista. Taas piti mennä ja ahtaa tavaraa sisään. Ja juosta perään vessassa, kun eihän mun vatsa mitään kestä.

 

Ai niin, meinasi unohtua. Powerhouse Museumissa oli tarjolla 10 dollarin maksua vastaan mieleenpainuvin näyttely, joka meikäläisen eteen on tullut. Erittäin taidolla ja sitkeydellä tehty 80's is Back. Näyttelyyn johdatti neonvaloputki, jonka seiniin heijastettiin musavideoita. Perinteisten, jopa nykyaikana liiankin tutuilta tuntuvien kasarivaatteiden sijaan pääpaino oli populaarikulttuurissa: musiikissa, elokuvissa, tv-sarjoissa, peleissä, jopa aids-valistuksessa ja gay-ihmisten mardi gras -juhlinnassa.

 

Australia oli sitten se etappi, jota pitkin suunnittelin elämäni. 11-vuotiaana päätin alkaa toimittajaksi ja samoihin aikoihin päästä joskus Australiaan. Molempia haaveita kohti olen kulkenut koko elämäni ja nyt pitää reivata päänsisäinen koneisto uusiksi päättääkseni, mitä nyt. Jonkinlaisessa tapissa siis ollaan. Nuoreksi tässä on enää aika vaikea ryhtyä ja jos totta puhutaan, Byron Bayn Cheeky Monkeys -kaltainen biletys ei ole koskaan ollut ykkösprioriteettina elämässäni. Eikä edes viidentenä. Kai olen loppujen lopuksi aika tylsä tyyppi, vaikka aika ajoin omia ajatuksia veivatessa hukkaa itsensäkin. Ennen vedettiin pää sekaisin kotiviinillä ja lonkerolla, aikuistuttua siiderillä ja viime vuosina on pitänyt alkaa harrastaa oluita. Eikö kuulostakin aika keski-ikäiseltä etsiä maailman parhainta olutta? Ja miehiseltä. Australiassa se oli VB ja Serbiassa Jelen Pivo.

 

Australialaiset jäivät valmistautumaan vuoden ja 15 kuukauden valmisteluista päätellen vuosikymmenen suurimpaan juhlaansa. Yritän olla ajattelematta sitä kaikkea, mitä missasin. Eipä ollut lentokentälläkään tungosta. Sääliviä katseita vain työntekijöiltä, kun kuulivat, mitä emme tulisi koskaan näkemään. Mutta eikö ole siistimpää vaihtaa vuotta 10 kertaa, jos aikaerot lasketaan mukaan? Sitä paitsi näin jo kaiken sen, mitä en olisi koskaan elämässäni uskonut näkeväni. Sateenkaaren vesiputouksessa, huikeat jokimaisemat, krokotiilin vaanimassa venettämme joessa, auringonlaskun Sydneyssa, kengurun könöttämässä luonnonpuisto-kyltin edessä, vuoret, sademetsät, taivaan täynnä ketun kokoisia villiintyneitä lepakoita, parimetriset aallot ja sateenkaarenväriset kalat leikkimässä suurella koralliriutalla.