Cairnsia lähemmäksi paratiisia en ole koko kaksi viikkoa kestäneen matkan aikana päässyt kertaakaan. Kuvitelkaa, täällä on 4 hehtaarin kokoinen laguuni keskellä kaupunkia. Yöhön asti auki oleva uimapaikka, joka ammentaa osan vedestään suoraan sitä reunustavasta merestä.

En pysty pysymään paikoillani edes yhtä päivää, joten eiliselle eli jouluaatolle buukkasimme 120 euroa maksavan paketin, johon lukeutui maisemajuna Kurandaan, 7 kilometriä pitkä, sademetsien yllä kulkeva sky rail takaisin Cairnsiin ja sen jälkeen kaksi tuntia koskenlaskua Barron-joella maisemissa, jotka ylittivät kauneudellaan kaiken, mitä olen täällä tähän asti nähnyt.

Noin tunnin ja vartin kestänyt juna hippien rakentamaan sademetsäkylään Kurandaan vaati aikoinaan 15 000 miehen työpanoksen. Liki kymmenen vuotta kestänyt kultakuumeen inspiroima urakka saatiin päätökseen 1891. Matkalla on 15 tunnelia, joista jokainen oli kaivettu käsin. Vuonna 1973 juna ryöstettiin yhdessä tunneleista. Matka loppui Kurandaan, jossa ei kyllä ole mitään jäljellä autenttisesta ja rennosta ilmapiiristä, johon se joskus kenties oli luotu. Turistiloukko siinä missä Surfers Paradisekin, olivat tarkoitusperät sitten kuinka hyvät tahansa.

Skyrail kesti 1,5 tuntia. Vuoden sitä kesti rakentaa ja seitsemän vuotta sitä ennen kinata rakennusluvista. Jokainen gondolitorni oli pystytetty helikoptereilla, jottei sademetsäluontoa olisi tuhottu. Korkein torneista ylsi 40 metrin korkeuteen. Korkein kohta puolestaan Red Peak Station 545 metriin. Kannattaako mennä? Miksei, jos ei pelkää korkeita paikkoja. Mutta silti skyrail oli meidän pakettimatkan tylsin osuus. 

Ensin eräs huomio äideillemme. Voisitteko lopettaa lukemisen tähän, koska se on teidän hermoillenne vain hyväksi! Korostan kaikki on hyvin, mitään ei ole käynyt ja vaarallisin kohta tälle reissulle taisi olla se, kun kahviautomaatti suihki kuumaa vettä joka suuntaan äsken aamiaisella. Eli hypätkää seuraavaksi kirjoitetun kohdan yli. Ymmärrätkö äiti, anna Anteron vaikka lukea ensin!!!!

Olen kerran eläessäni laskenut koskia Anjalankoskella ja vakuuttunut sen kolmetuntisen jälkeen siitä, että maailmassa ei voi olla mitään niin hauskaa, seikkailullista ja adrenaliinista. Innoituksen tähän sain 1980-luvulla Anttilan alelaareista ostetusta Kirottu joki -nimisestä vhs:stä, jossa joukko turisteja lähtee laskemaan koskia Sambesi-joella Zimbabwessa psykopaatiksi osoittautuneen Ray-oppaan kanssa.

Meidän opas Andrew oli onneksi toista maata. Hauska ja mukava tyyppi, jonka hymy tosin hyytyi siinä vaiheessa, kun me kaikki olemme kolmannen asteen koskessa kaatuneen kumiveneen alla. Hän huokaisi syvään olleensa kiitollinen siitä, että ehti selittää viittä minuuttia ennen, mitä pitää tehdä, jos vene kaatuu ja menee ympäri eli tekee capsizen. Ei ole hätää, voi hengittää ilmataskuista, mutta kunhan ei jää tarpeeksi kauaksi juttelemaan toisten kanssa.

Kuinka ollakaan capsize tapahtui juuri silloin, kun järjestäjä Foaming Furylle oltiin tekemässä promovideota. Eli kaikki se tallentui videolle ja kuviin. Itsellemme emme kuulemma saa kuin ne, joisssa vene on vielä pinnalla, koska joku oli aikoinaan haastanut järjestäjän oikeuteen ja esittänyt kuvat todistusaineistona loukkaantumisestaan.

- Muistakaa sitten hymyillä, Andrew vinkkasi.

- No, mita pitää tehdä, jos tää kaatuu? Silloinkin vain hymyillä? - Joo, just niin, opas nauroi.

Menemme koskeen, vaihdamme painon oikealle niin kuin pitää, mutta paikalla on kivi ja veneessä liikaa painoa toisella puolella, joten eiköhän ympäri. Kaltaiselleni ihmiselle, jonka suurin pakokauhu on eskimokäännökseen joutuminen kanootissa pieneen klaustrofobiaa yhdistettynä, ei mitenkään huippu olotila.

Koski kiskaisee sut pohjaan, heittää takaisin pinnalle, yrität tarttua heitettyyn köyteen, mutta muut paatissa olleet rynnivät päällesi. Joudutaan kaikki lautan alle, ehdit hengittää ilmaa hetken, joku tarttuu sinuun ja yrittää auttaa, mutta katoat taas alas, sitten pääset takaisin pinnalle, kimpoilet minne sattuu ja lopulta opas repii sut liivin remeleistä lautan päälle. Kiviä joka puolella, mutta meillä on kypärät, jotka pitävät haverittomana. Makaan kaatuneen kumiveneen päällä x-asennossa ja nauran vapautuneena. Andrew saa meistä kolme ylös, loput pelastetaan muualle. Melat ovat sinkoilleet pitkin koskea, joten hän vääntää käsivoimin meidät veneellä sivuun ja auttaa liukkaille kiville seisomaan ja pyytää apua muilta. "Mulla on tässä kolme maydayta". Paikalla on siis koko ajan muita oppaita, jotka auttavat. Tämä kestänee kymmenen minuuttia.

Katsomme englantilaisen pojan ja miehen kanssa toisiamme ja yritämme purkaa kokemusta sanoiksi. Hetket veden alla satimessa tuntuivat minuuteilta, vaikkeivät olleet kuin sekunteja. Hän ei löydä tyttöystäväänsä ja on huolissaan. Meidän mieskin jopa naurahtaa, ettei ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen nähtyään meikäläisen naaman turvassa.

- So, what's next, heitän oppaalle, kun helahoito on taas paketissa.

- Puoleen vuoteen kukaan ei ole tippunut veneestä ja nyt me mentiin kaikki, hän pudistelee päätään.

- Tämä ei ole minun päiväni.

Edessä kanssani istuva adelaidelainen tyttö on selvästi paniikissa, mutta pysyy urheana silloinkin, kun lentää uudestaan pois veneestä seuraavassa koskessa. Oma mies lentää myös, mutta pääsee helposti turvaan toiseen veneeseen. Meikäläinen yrittää tasapainotella niin, etten perkele toista kertaa lähde, ei ollut mikään häävi kokemus.

Melani tosin lähtee ja joudumme taas onkimaan kamoja koskesta. Tytöillä ei ole heidän vuokraamistaan crocseista kuin toiset jalassa. Onneksi pakottivat meidät riisumaan korumme ennen lähtöä.

- Tämä tulee mulle kalliiksi. Joudumme tarjoamaan toisillemme tietyn määrän kaljaa yhtä tippunutta ihmistä, melaa ja kenkää kohtaan. Capsize siihen päälle vielä, Andrew huokaa pilke silmäkulmassa.

Meidän retkikunta saa jonkinlaisen maineen muiden tusristiryhmien ja heidän oppaidensa keskuudessa. Kaikki muut menevät marssissa eteenpäin, suoriutuvat koskista lähes kastumatta ja hymyilemättä ja saavat todistaa meidän pelastusoperaatiotamme paraatipaikalta vierestä.

- Kattokaa nyt noita! ihan kuin armeijassa, Andrew osoittaa tyyppejä, joiden melat ovat kohtisuorassa taivasta totaalisessa järjestyksessä.

Puolet loppumatkasta uidaan, koska melonta pitkällä aukealla on liian rankkaa. Opas repii jälleen kerran meidät takaisin veneeseen, tällä kertaa turvallisissa olosuhteissa. Englantilaisen pojan sortsit j oustavat ja muut saamme todistaa hänen paljasta takapuoltaan. Meikäläisen kohdalla opas vetää mut märistä farkkusortseista ylös ja lyö vielä lopuksi takapuolelle - miehenikin kuulemma kiinnitti tähän huomiota.

- Kaikesta huolimatta, te olitte kyllä most laid-back retkikunta pitkiin aikoihin, hän antaa tunnustusta, kun pääsemme takaisin rantaan, kuvankauniille Lake Placidille.

Pääsin ainakin fobiastani joutua veden alle satimeen. En vaihtaisi tuota kokemusta mihinkään ja tulen taatusti laskemaan koskia vielä elämässäni. Samaa mieltä on myös mies. Kaikesta huolimatta meillä oli hemmetin hauskaa. Selvisimme kivistä ilman haavoja. Ainoat paikat, jotka uikuttavat tuskasta, ovat käsilihakset ja selkä ja nekin pelkästä melomisesta. Ehdoton must-juttu Cairnsiin tuleville! Ihan ehdoton! 

http://www.youtube.com/watch?v=8yLEIJXysKc

Liaanihyppelyä.

Illalla pari rauhoittavaa aussikaljaa hotellin baarissa ja kohtuuhintaista fine diningia Wink-nimisessä ravintolassa, jossa paras koko matkan aikana syömä sapuska. Sen jälkeen väistelemään humalaisia, kirkuvia, tonttuhattuisia teinejä, jotka juhlivat joulua ja hotelliin nukkumaan.